21.10.2012

jumijumi


Mä olen tällä hetkellä vähän jumissa. Niinkun elämäni kanssa. Tai siis, en niinkään elämän, vaan erään mulle todella tärkeän ihmissuhteen kanssa. Nehän niitä hankalimpia juttuja on, eikö? No, me ollaan tän herran kanssa viestitelty ja juteltu kohta viitisen kuukautta, nähty muutaman kerran, ja mä oon korviani myöten ihastunut. Ollaan juteltu lähes kaikesta maan ja taivaan välillä, kertaakaan oudoksumatta tai ihmettelemättä toisen sanoja, lauseita tai mielipiteitä. Meissä on niiin paljon samanlaisia piirteitä, mut myös niin paljon erilaisia. Ja se on tietenkin vaan hemmetin hieno juttu, eroavaisuudet kun täydentää toisiaan. Musta on kaikenkaikkiaan alkanu tuntuu, että oon vihdoin löytäny vierelleni sellasen ihmisen, kenen kanssa mä haluun oikeasti jakaa elämäni. Parasta tässä on tottakai se, että tää toinenkin osapuoli tuntee täsmälleen samoin.

Ollaan keskusteltu myös seurustelusta, tietenkin. Mä oon hienovaraisesti vihjaillut että kyllä mulle se seurustelusuhde todellakin kelpais... Osapuoli nro. 2 on vaan myötäillyt mun sanoja, höpissyt että oishan se ihan mukavaa, mut mitään sen enempää ei oo tapahtunut. Oon odotellut, että josko hän tarvis vaan vähän miettimisaikaa ja edistäis sitten tätä juttua johonki suuntaan ihan itse. Niin ei kuitenkaan oo käynyt, vaan oon ootellut vähän niinkun turhaan. Ja mä kun oon henkilö, jolle odottelu on yhtä tuskaa. Toisinsanoen, oon hiton kärsimätön.

En oikein tiedä, pitäiskö mun itse ottaa tää asia puheeks ja pamauttaa suoraan, että no seurustellaankos tässä nyt sitten vai ei. Mä olen yleensä todella suorapuheinen ja jutut pulpahtelee suusta ennenkun ehdin ees ajatella, mutta tää on niitä harvoja asioita joita mä olen oikeasti jäänyt miettimään. Tässä mä nyt saakeli edelleenkin pohdin ja jumitan. Äää. Soulmates, anyone?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti